Otsikon verbinä voisi olla ihan yhtä hyvin myös "ansaitsee"! "Thinking outsiden the box" - hyvin usein nimenomaan oman pikku laation ulkopuolelta ajatteleminen on kaikista vaikeinta. Asiat ovat liian lähellä ja helposti ei näe metsää puilta. Liian usein me ammattilaisetkin jäämme jumittamaan omassa harjoittelussamme samoihin kaavoihin liian pitkäksi aikaa emmekä uskalla/ymmärrä hakea tuoretta näkökulmaa ja muutosta ulkopuolelta. Tai sitten emme ymmärrä oman työmme kuormittavuutta ennenkuin väsymme liikaa. Asiakkaillemme toki hoidamme samat asiat tunnollisesti kuntoon. Suutarilla itsellään ei ole kenkiä?
Yksi Speedstersien kantavista arvoista on rohkea ja avoin yhteistyö yli lajirajojen. Jokaisesta kohtaamisesta voi oppia jotain ja pienistäkin oivalluksista voi kasvaa suuria asioita. Ei kysyvä tieltä eksy.
Olen vuosittain mukana 4-5 PT-koulutuksessa ja jokaisessa tulee esille otsikoitu seikka. Olin mietinyt jo jonkin aikaa kirjoittaa aiheesta, mutta koska yritän itse vielä sinnitellä kilpaurheilijana valmennuksen alaisena, teksti lähti aina eri urille kuin olin ajatellut. Niinpä pyysin erästä treenaria, jolle olen ollut treenarina itse, kirjoittamaan artikkelin. Minulla on ollut ilo ja kunnia toimia mentorina joillekin tulevaisuuden lupauksille, joista yksi on vieraskynämme Laura Lehtilä. Lauran PT-toimintaan voit käydä tutustumassa osoitteessa www.lauramaijatraining.com
Valmentajakin
tarvitsee valmentajan:
Olen 23 -vuotias valmentajan alku Etelä-pohjanmaalta ja
käynyt PT- koulutukseni 3 vuotta sitten Helsingissä. Siellä tapasin myös Laura
Niemelän ensimmäisen kerran. Laura oli siis kouluttajani/opettajani jo silloin.
Ja heti ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen jäi sellainen fiilis, että sitten
kun kasvan isoksi ( fyysisesti tämä tapahtui jo 13 -vuotiaana) haluan olla edes
puoliksi yhtä hyvä valmentaja/opettaja kun Laura on.
Kun on itse liikunta-alalla töissä, valmentaa ja ohjeistaa
muita ihmisiä, tulee helposti sokeaksi sille mitä itse tekee. Hyvä esimerkki on,
kun laadin itselleni treeniohjelmia ja tungen samalle päivälle 2 harjoitusta ja
unohdan kokonaan kevyet viikot, puhumattakaan mistään palauttavista vapaista
viikoista. Tulee vaan miljoona kovaa viikkoa ja sitten ollaan taas kipeänä.
Oman harjoittelun ohjelmointi ja sen noudattaminen on välillä
todella vaikeaa. Tietää mitä pitäisi tehdä, mutta kun katsoo asiaa liian läheltä ei näe
mikä mättää ja mikä toimii. Nousujohteisuus on tipotiessään, harjoituspainot ei nouse, juoksuvauhdit ei
kasva eikä opi uusia taitoja. Ja olen kuitenkin itse ammattilainen ja omat
valmennettavat saavat aikaan huipputuloksia!
Viime keväänä kyykyistä tulikin sitten megaluokan ongelma
henkilökohtaisella tasolla. Loukkasin polveni kesällä 2012 ja syväkyykyt jäivät
hetkeksi unholaan. Polvi ei vaan taittunut ja kipu oli kova. Koko viime syksyn ja talven itkin ja
kiukuttelin itsekseni kun kyykyt kippasi pahasti eteen ja jaksoin nippanappa
20kg tangolla tehdä sarjaa. Tulin kyykystä peffa edellä ylös ja seisoin
käytännössä varpaillani. Tätä yritettiin korjata parin tutun kanssa ja vaihdettiin
takakyykyt etukyykyiksi , sarjat olivat aina pyramideja. Mutta ei auttanut,
kyykyistä tuli aika mörkö itselle ja häpesin suoraan sanottuna kyykätä
paikallisella salilla kun tiesin miltä ne kyykyt näyttävät.
Sattumalta soitin Lauralle kysyäkseni apua erään asiakkaan
ohjaukseen. Tulin samalla maininneeksi oman kyykkyongelmani Lauralle ja sovimme
,että seuraavalla Hesan reissulla menen Lauran luo kyykähtelemään ja hän laatii
minulle kyykkyohjelmat. Tavoitteena TIETENKIN parantaa 1 maksimia takakyykyssä,
mitäpä muutakaan?:)
Kävin sitten Nummelassa kyykkäilemässä Lauran valvovan
silmän alla ja johan parani: jalkojen asentoa muutettiin hieman, mentiin suoraan
alas eikä pyllisteltykään enää niin paljoa, painettiin jalkoja enemmän auki kun
kerran näillä lonkilla tuo onnistuu. Tärkein asia oli löytää omalle fysiikalle
oikea ja turvallinen kyykkyasento. Kun vartta on 181 cm ja reiden pituus noin
50 cm niin kyykkykulmat ovat huikeat. Laura oli ensimmäinen valmentaja joka on tämän
ymmärtänyt! Ei väkisin väännetty selkää täysin pystyyn eikä viety lantiota
hurjan taakse.
Laura sitten teki kyykkyohjelmat ja komensi, etten Crossfit--treeneissä
tee sellaisia miljoonan toiston kyykky wodeja jos haluan 1 maksimia ylöspäin. Kun
oli toisen valmentajan ( ja vielä sellaisen jota itse arvostaa ihan älyttömästi
ja tietää että Lauralla on niin vahva tietotaito takana) laatimat ohjelmat
kädessä niin niitä on sitten noudatettu
todella tarkkaan. Nyt kyykyt kulkevat ja asento tuntuu omalta. Voimatasot
nousee ja pian onkin jo se viikko kun saan kokeille 1 maksimia, jeij!!!
Olin tässä pari viikkoa sitten koulutuksessa jossa kyykkyasentoni
korjattiin leveämmäksi ja lantiota vietiin todella paljon taaksepäin. Samalla kyykättiin
miljoona kertaa oman kehon painolla ja sitten vielä 50 etukyykkyä päälle.
Seuraus oli ,että lonkankoukistajanani olivat kosketusarat viikon päivät. Mietin siellä kyykätessäni että kaikilla
meillä erilaiset mittasuhteet ja omat
fyysiset ominaisuudet, en vaan yksikertaisesti kyykkää samalla lailla kun 165
cm mies. Tämä tulisi jokaisen valmentajan AINA huomioda.
No nyt olen taas palautunut ja kyykkään oman ohjelman mukaan.
Viime viikonloppuna Laura oli pitämässä painonnostokoulutusta meillä Seinäjoen
CF salilla ja siinä tempausta tehdessäni Laura kysyi ovatko takareiteni väsyneet?
Siihen sitten vastailin että joo onhan ne, johon Laura totesi, että tempaukseni
ei näytä yhtään omaltani. Ei ihme, ettei suju kun takareidet ovat niin
väsyneet.
Tämän kuultuani muistin taas paremmin sen mikä tekee hyvän,
huolehtivan ja tarkkaavaisen valmentajan:
Hän muistaa juuri sinun liikeratasi ja huomaa kun joku
mättää oikeasti. Hän osaa sanoa seis ja komentaa kotiin kun harjoittelu näyttää
vaaralliselta/vääränlaiselta ja väsyneeltä.
Hän vaatii silti tarpeeksi ja saa
sinut tekemään enemmän/paremmin/kovempaa kun itse luulit että pystyit!
Terveisin, Laura Lehtilä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti